Näkökulmia Tytöt 1918 -musikaalin teemoihin – Ella Anttikoski
Valot nousevat kirkkaiksi ja juhlallisiksi. Näyttämölle rakentuu kuva sankaruudesta: punaisen puolen ensimmäiset sankarihautajaiset, joissa suru puetaan kunnian muotoon. Vähitellen näyttämö täyttyy ihmisistä, punaiset nauhat vasemmissa käsissään katseet suunnattuina eteenpäin ylpeinä.
Punakaartin ensimmäisten kaatuneiden kunnianosoituksen jälkeen tunnelma kuitenkin muuttuu. Näyttämö hiljenee, ja jäljelle jää vain kolme rakastavaista pariskuntaa. Valot rajaavat jokaisen omaan kuplaansa. On vain ihmisiä, jotka yrittävät pitää toisistaan kiinni vielä sekunnin pidempään. Miehet, Liljeblaatin veljekset, ovat lähdössä Vilppulan rintamalle, ja naiset jäävät Tampereelle odottamaan heidän paluutaan työväen voiton kera.
Tytöt 1918 -musikaalissa kuvataan Suomessa käytyä veristä sisällissotaa nuorten naisten näkökulmasta. Keskeisenä teemana musikaalissa korostuvat ystävyys sekä rakkaus. Musikaalissa eletään koko sisällissodan kestävä aika sen syttymisestä viimeisiin ratkaisuihin saakka, joten on olennaista, että siinä kuvataan kaikenlaisia sodassa koettuja hetkiä.
Hyvästien jättäminen on myös musikaalissa keskeisessä asemassa. Musikaalista löytyy useampi kohtaus, joissa rakkaat erkanevat toisistaan epävarmuudessa siitä, että nähdäänkö enää koskaan uudelleen. Hyvästeihin kietoutuu vahvasti myös kaipaus. Kaipaus ei ala vasta eron jälkeen, vaan on läsnä jo siinä hetkessä, kun ymmärretään toisen pian lähtevän. Kaipaus jatkuu odotuksena, ja toivona, jonka avulla ihmiset yrittävät pysyä kiinni toisissaan, vaikka sota repii heitä erilleen.
Koska kyseessä on musikaali, kohtaukset hyvästeistä on rakennettu näyttävien laulujen ympärille. Esimerkiksi yhdessä kohtauksessa, jossa rakkaat erkanevat on laulu nimeltä “Milavidan valot”. Laulussa kuvataan Milavidan valoja, jotka symboloivat juuri tätä hetkeä rakkaiden kanssa, joka jää myös elämään, vaikka maailma ympärillä muuttuu. Kuin valo, joka palaa kaikesta ympäröivästi pimeydestä huolimatta. Kyseessä on siis rakkaus, joka on kurjuuden keskellä äärimmäisen tärkeää ja siksi hyvästeleminen sattuu entistä enemmän epävarmuudessa.
Vaikka musikaali Tytöt 1918 ammentaa historiallisesta todellisuudesta, on tärkeää muistaa, että kyse on taiteellisesta tulkinnasta. Tapahtumat on rakennettu draamaksi, jossa korostuvat tunteet ja kokemukset enemmän kuin tarkka historiallinen kuvaus.
Kuitenkin musikaali kertoo hyvin, siitä millaista nuorten naisten elämä on todellisuudessa ollut sodan keskellä. Silloinkin rintamalle lähdettäessä perheen, rakkaat, ystävät, tuttavat ja naapurit hyvästeltiin sillä ajatuksella, että emme välttämättä enää koskaan tapaa. Myös sisaret 1918- nimisessä sarjakuvateoksessa kuvataan arkistolähteiden sekä muistelmien kautta sisällissotaa. Teoksessa kuvataan usean naisen henkilökohtaisia muistelmia sodasta, kaipuusta, epävarmuudesta sekä rakkaudesta. Yhteydet olivat heikot, eikä kukaan voinut tietää, milloin tai palaako läheinen ylipäätään takaisin. Esimerkiksi kun Suomen sisällissota eteni, osalle hyvästien lopullisuus tuli yhä selvemmäksi. Moni ei koskaan palannut, ja osa sai tiedon kohtalosta vasta pitkän ajan kuluttua tai ei lainkaan.
Tytöt 1918 -musikaalissa kerrotaan suurta tarinaa — Suomeakin suurempaa, Pietari Wishart
Vuonna 1918 elettiin aikaa jolloin suurin osa suomalaisista kuului yhteiskunnan alaluokkiin joko torppareina tai työläisinä. Kummankaan ryhmän elämä eivät ollut kadehtimisen arvoista. Työläinen teki parhaimmillaan kahdentoista, pahimmillaan kuudentoista tunnin työvuoroa kuutena päivänä viikossa. Palkat olivat surkeita, jopa verraten muiden maiden työläisten palkkoihin. Lapset kerjäsivät ja naiset sekä tytöt joutuivat harjoittamaan prostituutiota tuodakseen perheelle leivän pöytään. Yhteiskunnan vaurastuminen näkyi heille ainoastaan siten, että viikko viikon jälkeen leivän hinta nousi inflaation vuoksi; palkka pysyi samana.
Maaseudulla torpparit joutuivat elämään ainaisen uhan alla, sillä minä tahansa hetkenä vuokranantaja saattoi irtisanoa vuokrasopimuksen ja ajaa heidät perheineen kadulle (tai pikemmin maantielle). Ei ollut mitään vastaansanomista, jos vuokraa nostettiin, kuten usein tehtiinkin. Rahaa ei jäänyt heillekään käteen.
Lakkoilu oli käytännössä työläisten ainoa keino vaikuttaa omiin oloihin, mutta sitäkin estämään perustettiin puolisotilaallisia joukkoja, suojeluskuntia. Näiden rinnalle lakkoilijoita puolustamaan syntyi työväen punakaarteja. Kuten voisi varmaan arvellakin, siviilien muodostamissa aseellisissa joukoissa, kuri ei ollut kovinta, ja usein astuttiin yli varsinaisten vastuiden terrorisoimaan vihollista tai harjoittamaan muuta omankädenoikeutta.
26. päivä tammikuuta vuonna 1918 Helsingin työväentalon torniin nostettiin punainen lyhty. Se oli vallankumouksen symboli. Seuraavana päivänä Suomen punainen kaarti määrättiin liikekannalle. Suomen sisällissota oli alkanut. Tästä ja sitä seuraavasta yhteiskunnallisesta vastakkainasettelusta (mm. punakaartien ja suojeluskuntien perustamisesta ja niiden välisestä kärjistymisestä) kertookin musikaalin ensimmäisiin lauluihin lukeutuva “Kumoon”.
Kappaleessa kuvatun yhteiskunnallisen muutoksen sekä kahden agitaattorin kannustuspuheen innoittamana moni musikaalin hahmo päättää liittyä punakaartiin. He ovat vallankumouksen huumassa: punakaarti ja yleisestikin Kansanvaltuuskunnan johtama punainen Suomi tuo heidän elämäänsä toivoa. Heille luvataan työväen oikeuksia, parempaa palkkaa, toverihenkeä, loppua sorrolle, vapautta. Näiden ylevien aatteellisten syiden lisäksi on myös toinen selkeä syy liittyä punakaartiin: –Työväenkaarti maksaa viisitoista markkaa päivä! –Villellä on kaartin palkka ja se on paljon parempi kuin kivitöissä. Siis raha.
Riippumatta liittyikö kaartiin rahan vaiko aatteen takia, uudet kaartilaiset ovat varsin innokkaina valmiina taisteluun, ainakin alussa. Näillä köyhillä työläisillä, eritoten naisilla, ei ole mitään, ja heille tarjotaan mahdollisuus saada yhdessä kamppailussa kaikki.
Toiveikkaita olivat he, musikaalin toiveikkaat kaartilaiset. Kuitenkin asteittain paljastuu, että vaikka jalkaväki olisikin toiveikas ja tavoitteet jaloja, päällystön kohdalla oli toisin. Majuri O.W Sourander kirjoittaakin: Tavallisesti [punakaartin] päälliköt olivat ammattiyhdistysten luottamusmiehiä tai johtoasemaan pyrkiviä vallantavoittelijoita.
Syntyy tilanne, jossa uhrautuvaa miehistöä johtaa ryhmä omaa etuaan tavoittelevia sekä kaiken lisäksi kyvyttömiä päällikköitä. Tämä ongelma toistuu johtoporrasta kiivetessä aina Suomen Punaisen Kaartin ensimmäiseen ylipäällikköön Ali Aaltoseen asti. Aaltosella oli taipumus kadota työmatkoilla päiväkausiksi kerrallaan ryyppäämään. Samanlainen moraalinen rappio näkyy tässäkin musikaalissa Armas Hyrskyn muodossa. Hyrskyä vaikuttaakin kiinnostavan paljon enemmän uudet naiskaartilaiset kuin minkäänlainen vallankumouksellinen toimi.
Tämä on klassinen “absoluuttinen valta turmelee absoluuttisesti” -tilanne, joka toistaa itseään kuin rikkinäinen levy myös valkoisten puolella. Puhutaan “valkoisesta terrorista”: sisällissodan jälkeen sotavankeja pidettiin epäinhimillisissä olosuhteissa, raiskattiin ja teloitettiin ja sankarihautoja häpäistiin. Tämänkin jäljet näkyivät vielä vuosikymmeniä myöhemmin Lapuan liikkeen muilutuksissa ja muussa terrorissa.
Tragedia kaikin puolin, sitä ei voi kiistää. Se, mikä iti syvänä yhteiskunnallisena epäoikeudenmukaisuutena, kiteytyi lopulta väkivaltaan. Se repii raa’an haavan, joka vaatii suuremman lunnaan yhteiskunnalta kuin mikään myönnytys sorretulle luokalle olisi koskaan voinut maksaa. Tämä on malli historiassa, joka on toistanut itseään aina, ja toistaa itseään yhä – Lähi-idästä Länsi-Kiinaan sekä Amerikasta aina Afrikkaan asti. Vaikka musikaalissa Tytöt 1918 kuvataan Tampereen naiskaartia ja sitä ympäröiviä tapahtumia, ilmaisee musikaali kuitenkin jotakin universaalia: vallan väärinkäytössä käy aina köpelösti.