Hyvät juhlavieraat. Arvoisat opettajat, vanhemmat, ylioppilaat ja koulutoverit.

Tänään me tuoreet ylioppilaat saamme kantaa valkolakkiamme merkkinä ainakin 75 kurssin laajuisen työn täyttymisestä. Arvoisa juhlaväki - Kun tänään lähdemme tahoillemme, ei kotiin juhlimaan palaakaan se sama ihminen, joka kauan sitten päätti peruskoulunsa. Näiden hattujen alla on nimittäin paljon muutakin kuin saavutettuja arvosanoja ja täytettyjä tavoitteita. Näiden hattujen alla on ainakin sen saman lukion oppimäärän verran kokemuksia, jotka erottavat meidät erityislukiolaiset muista tänään lakkinsa saaneista liki 30 000 ylioppilaasta.

Kolme vuotta sitten, jatko-opintojaan miettivälle ysiluokkalaiselle sanaliitto Kaustisen musiikkilukiokin oli lähinnä vain hakulomakkeen ensimmäinen laitos - nyt, kaiken jälkeen, pelkkä nimi sisältää valtavan symbolien aarreaitan.

Kun voisi tehdä aikahypyn siihen hetkeen, kun kourallinen epävarmoja, uusia musiikkilukiolaisia, toisilleen tuntemattomia, kävi lukion pihaan pyytämään Teuvolta asuntolan avaimia. Pelotti: pääsenkö porukkaan mukaan, vai jäänkö ulkopuolelle? Siinä mittailtiin toisia oppilaita, uteliaina ja epäluuloisena; mietittiin, että tuosta ei ainakaan mun kaveria tule kun sillä on vääränlainen bändipaita. Tuo toinen tyyppi tas on just niin samassa skenessä, tuon piireihin haluan. Koulupäivien ja asuntolaelämän myötä ennakkoluuloiset muurit vähitellen hälvenivät. Lopulta huomasi, että se kaveri on ihan jees vaikkei se ehkä just mun musiikkimakua siedäkään, se on sentään musalukiolainen, siis veli. Se on jutussa mukana.

Kun lukiolainen on tullut viikonloppuisin tai lomilla kotiin tästä Kaustisen toisesta todellisuudesta, vanhemmat ovat joutuneet kummastelemaan, että mikä ihme on tuo Kaustisen taika - jotain siellä tapahtuu, josta ei ulkopuolinen pääse perille. Se on jotain näkymätöntä, sanojen saavuttamattomissa. Sitä elämän taikaa hengitetään kuin ilmaa keuhkoihin, siitä nautitaan, sen ihanuudesta ja kamaluudesta suorastaan humaltuu. Vaikka elämä lukiossa olisikin aikataulutettua, ei täällä sitä aikaa jaeta työ- ja laatuaikaan. Jokainen tahti on sävelletty täyteen, niin puisella koulutyöllä kuin pitkään venähtäneillä, yöllisillä jammailutuokioilla.

Varsinaisen opiskelumme me aloitimme täällä ehkä suurin aattein - _minusta_ tulee stipendiylioppilas ja muusikkonero. Lukioaikana unelmia luotiin, sitten niitä murskattiin ja suunnitelmia haudattiin. Pettyksiä, surua, pelkoakin - Heleena tappaa mut. Mutta jostain sitä laastaria aina löydettiin. Kun ei enää itse jaksanut, niin ystävä vierellä jaksoi. Tai sitten väsyttiin yhdessä. Yömyöhälle puitiin vihaa yhteiskuntaa ja viikkotehtäviä kohtaan. Loputtomilta tuntuivat ne aamut, jolloin pimeydessä ja vetisessä kylmyydessä oli raahauduttava kouluun, joskus kumpparit jalassa enkunluokkaan asti. Oppilaskunnan huoneesta löytyi silti aina vertaistukea ja Tuomon keittämää kahviakin. Ja sitten aina lopulta koitti se iltapäivä, jolloin viimeinen koe oli ohi ja Emilian kinuskipulla oli totta. Kaikille tutut lukioperinteet, kuten vanhojentanssit ja penkkarit, olivat vain osa niistä pienistä juhlahetkistä, joista olemme lukiopolkumme varrella nauttineet.

Tällä tavalla, samaa todellisuutta rinnalla eläen ja kokien, koulutovereista ja kämppiksistä tuli kavereita - ystäviä - lopulta perhe, joka ymmärtää sen, miten musiikki + lukio on yhtä mahdoton yhtälö, kuin elämä ilman musiikkilukiota. Se on se rakas kaaos, Kaustisen taika.

Välillä se kaikki on tuntunut itsestäänselvältä. Me luultiin, toivottiin ja pelättiin, että tätä kestäisi ikuisesti. Ehei, kohta siellä koulun käytävällä onkin jäljellä, muiden vuosikurssien rinnalla, vain hymyilevä valokuva meistä ylioppilaista.

Hyvä on ylioppilaan hymyillä tiedon huipulla, vaikka iso osa siitä tietomäärästä, jonka äärelle te opettajat olette meidät tuoneet, on vaipuva unholaan. Työ ei ole mennyt hukkaan. Olemme lukioaikana kasvaneet, ja te opettajat olette olleet antamassa meidän kasvullemme suunnan. Aluksi te olitte pelottavia auktoriteetteja, mutta ajan myötä teistä tuli meille ystäviä ja esikuvia, todisteita siitä, ettei aikuisuus ehkä sittenkään ole niin hirveää, jos opettajakin on aikuinen ja voi silti olla niin huippu tyyppi.

Henkilökohtaisesti haluan kiittää erityisesti tutoriani Hilkka Rauhalaa. Paitsi että opetuksesi on ollut innostavaa, olet myös edustanut minulle ja useille muillekin koulutovereilleni ikään kuin varaäitiä tai ystävää, joka puoltaa aina oppilaan etua ja kantaa huolta oppilaan hyvinvoinnista. Luottamuksesi ja ystävyytesi on ollut mittaamattoman korvaamatonta ja kiitän siitä vilpittömästi.

Rakkaat ensimmäinen ja toinen vuosikurssi. Me jätämme oppilaskunnan kunnian teidän huomaanne. Kakkoset. Edustatte nyt oppilaskunnan kollektiivista muistia - tehän hukuitte kanssamme Titanicin kannella, lensitte avaruuslaivalla kohti Transilvaniaa. Muistakaa tulevina abiturientteina pitää huolta perinnöstämme. Antakaa nuoremmillekin oppilaille tukea, turvaa, iloa ja ystävyyttä, niin että tulevaisuuden musiikkilukio olisi yhtä rakas muumitalo myös heille kuin se oli meille, ja meitä edeltäneillekin vuosikursseille. Hetki vain, ja sitten me Tainan lapset lennämme kukin omaan suuntaamme Kaustisen taikapiiristä. Jonnekin, minne ei edes Rassen päälaki näy. On etsittävä uusi maamerkki. Hetki vain, ja Wilma sulkeutuu meiltä. Hetki, ja olemme niin kaukana siitä kaikesta, ettei sinne kuulu edes Tainan askelten kopina.

Nyt, kaiken ihanan ja kamalan jälkeen voi huokaista: Me selvittiin hengissä ja kyllä oli kivaa! [Nyt Tallitien poikienkin on todettava: voi kakka, se on ohi!]*. Eikä kukaan lopulta erottele, kuka sai laudatureita ja eniten ruusuja. Saman koulun me kävimme. Sen koulun, josta eliittilukioiden huippuoppilailla ei ole ehkä aavistustakaan. Ja jokainen sen koulun käynyt saa palkinnokseen suullisen arvosanan, jossa on neljä kirjanta ja jonka julistaa Taina: HYVÄ!

*Hakasulkeissa oleva lausahdus ei sisältynyt puheen alkuperäiseen, kirjoitettuun muotoon vaan se on lisätty vasta puhetilanteessa edellispäiväisen vedonlyönnin innoittamana.

Anniina Leskelä, ylioppilas